Elämää hoivan varassa: Vaivaisuus ja yhteiskunnan vastuu vanhustenhoidossa

Blogitekstini perustuu kirjaan ”Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä” (2016), jonka ovat kirjoittaneet Hoppania Hanna-Kaisa, Karsio Olli, Näre Lena, Olakivi Antero, Sointu Liina ja Vaittinen Tiina. Teos oli erittäin mielenkiintoinen ja puhutteleva, ja luinkin sen melkein yhdeltä istumalta. Teos nostaa esille hoivapolitiikan vaiettuja tai väisteltyjä totuuksia. Kirja puntaroi väestön ikääntymisen vaikutuksia hoivakriisin, niin taloudellisesta, laadullisesta kuin eettisestä näkökulmasta. Vaivoja ja hoivapolitiikkaa havainnollistetaan kuvitteellisten henkilöiden tarinoiden avulla, mikä avaa ja rikastuttaa tekstiä. Pidin siitä, että ääneen pääsivät niin hoivaa tarvitsevat kuin hoitajat. Teos tarjoaa näkökulmia hoivan järjestämiseen, tunnistaen ja hyväksyen ihmisten luontaisen riippuvuuden toisista ihmisistä. Nostan  esille käsitteet vaivaisuus sekä hoiva yhteiskunnassa.

Synnymme ja kuolemme, ja väliin jäävää aikaa kutsumme elämäksi. Tämä elämä koostuu erilaisista vaiheista ja ilmiöistä, jotka tekevät ihmisen elämästä ainutlaatuisen. Ihminen on riippuvainen toisesta ihmisestä, ja tämä tarve alkaa jo syntymästä. Ihminen tarvitsee toista niin emotionaalisesti, fyysisesti, psyykkisesti kuin käytännön asioissakin. Kyky tuntea, jakaa tunteita ja kokemuksia sekä toimia yhdessä tekee elämästä rikkaampaa, syvempää ja arvokkaampaa. Ihmisellä on tarve kuulua johonkin, olla yhteydessä muihin ihmisiin. Yksinäisyys ja eristäytyneisyys voivat johtaa masennukseen ja muihin mielenterveysongelmiin. Monissa tilanteissa ihminen tarvitsee käytännön apua, tukea ja hoivaa. Ilman toisia ihmisiä meiltä puuttuisi paitsi tuki ja turva, myös ne lukuisat hetket ja kokemukset, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen.

Vaivainen yhteiskunnassa

Ihminen syntyy maailmaan vaivaisena ja on riippuvainen toisista ihmisistä, hoivasta ja huolenpidosta. Tämä jo syntymästä alkava riippuvuus jatkuu läpi elämän eri muodoissa. Ihminen kehittyessään ajan myötä muuttuu itsenäisemmäksi, mutta hoiva on elintärkeää läpi elämän, erityisesti elämän haavoittuneissa tilanteissa, kuten sairauden, vamman tai vanhuuden aikana. Hoiva ei ole vain yksilön ja hänen perheensä välinen asia, vaan se on myös merkittävä yhteiskunnallinen kysymys. Hoiva koskettaa monia elämänalueita, ja siksi se vaikuttaa laajasti yhteiskunnan rakenteisiin, arvoihin ja toimintatapoihin. Hoiva liittyy läheisesti hyvinvointivaltioon, joka pyrkii tarjoamaan kansalaisille kattavat sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden tarkoituksena on perustarpeiden tyydyttäminen ja elämänlaadun parantaminen. Toisaalta hoiva on merkittävä taloudellinen kysymys, joka asettaa paineita julkiselle taloudelle. On välttämätöntä löytää kestäviä tapoja rahoittaa hoivapalvelut ja varmistaa niiden saatavuus kaikille.

Kirjassa termiä "vaivaisuus" käsitellään monipuolisesti, tuoden esiin hoivapolitiikan vaiettuja totuuksia ja tarkastellen hoivan merkitystä yhteiskunnassa. Vaivaisuuden termin käyttö on vähentynyt, vaikka se on merkittävä yhteiskuntaa järjestävä tekijä. Tämä muutos kielenkäytössä heijastaa osittain yhteiskunnallisten arvojen ja asenteiden muutosta, mutta myös tapaa, jolla puhumme haavoittuvuudesta, riippuvuudesta ja hoivasta. Ennen sana "vaivainen" viittasi henkilöön, joka oli fyysisesti tai henkisesti vammainen tai sairas. Tätä haavoittuvuuden tilaa voitiin pitää häpeällisenä tilana, jopa epäonnistumisena. Vaivaisuuden historia ja siihen liittyvät käsitteet, kuten huutolaisuus ja köyhäinhoito, kertovat paljon siitä, miten yhteiskunnat ovat suhtautuneet haavoittuvuuteen ja köyhyyteen eri aikoina. Ihmiset eivät ole aina saaneet tarvittavaa tukea yhteiskunnalta tai läheisiltään. Vaivaiset olivat usein riippuvaisia hyväntekeväisyydestä, ja heidän elämänsä oli monesti ankaraa ja epävarmaa. Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa, kuten muissa pohjoismaissa, vastuu ja hoiva vaivaisuudesta kanavoitui kuntien ja valtion tehtäväksi, mikä oli alkusysäys valtio- ja kuntajohtoiselle politiikalle.

Vaikka vaivaisuus on vanhentunut termi, kirja korostaa sen tärkeyttä ja ehdottaa sen käyttöä enemmän. Vaivaisuus voi viitata fyysiseen tai henkiseen heikkouteen, mutta teos pyrkii laajentamaan sen merkitystä ja käsittelemään aihetta avoimesti. Hoivassa termi voi tarkoittaa esimerkiksi ikääntyvien ihmisten tarvitsemaa tukea ja huolenpitoa, joka kattaa fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen ulottuvuuden. Tämä voi sisältää kotihoitoa, sairaalahoitoa, omaishoitajuutta tai palvelutaloissa tapahtuvaa hoivaa. On tärkeää tarkastella vaivaisuutta laajasti ja ymmärtää, että se voi koskettaa meitä kaikkia eri elämänvaiheissa. Ymmärtämällä vaivaisuuden osana ihmisyyttä voimme paremmin arvostaa ja kehittää hoivajärjestelmiä, jotka tukevat kaikkien hyvinvointia ja ihmisarvoa. Tämä vaatii tehokasta ja oikeudenmukaista hoivapolitiikkaa, yhteiskunnan tukea ja arvostusta sekä yksilön että yhteisön tasolla. Näin voimme varmistaa, että jokainen vaivainen saa tarvitsemansa hoivan ja tuen koko elämänsä ajan.

Olen henkilökohtaisesti nyt, kohta 55-vuotiaana, huomannut vaivaisuuden lisääntymisen elämässäni. On tullut sydänsairaus ja nivelvaivoja. Jokapäiväiset askareet tuntuvat raskaammilta ja väsyn nopeammin; tämä on tosi turhauttavaa ja lisää epävarmuutta. Tuntuu henkisesti raskaalta luopua harrastuksista fyysisten rajoitusten vuoksi. Ikääntymisen vuoksi itsestä huolehtiminen on korostunut; pitää nähdä vaivaa terveyden eteen. Lisäksi minua huolestuttaa vanhempieni vanheneminen ja heidän kasvava avuntarpeensa. Mietin, kuka huolehtii heistä, kun he eivät enää pysty siihen itse. Pelkään, että hoivapalvelujen ylikuormitus ja resurssipula estävät heitä saamasta riittävää ja laadukasta hoitoa. Uutiset vanhustenhoidon laiminlyönneistä pelottavat. Haluan, että vanhempiani kohdellaan arvokkaasti ja että heidän fyysiset, henkiset ja sosiaaliset tarpeensa huomioidaan. Samalla olen huolissani siitä, miten pystyn itse tukemaan heitä, kun työ, perhe ja muut velvollisuudet vievät aikaa ja energiaa. Lisäksi huolta on myös omista lapsistani, jotka ovat aloittelemassa omaa elämäänsä aikuisuuden kynnyksellä.

Mielestäni vaivaisuudesta pitää uskaltaa puhua, koska se auttaa hyväksymään ja käsittelemään iän tuomia haasteita. Vaivaisuus on osa minua ja osa sinua; se muistuttaa meitä ihmisen haavoittuvuudesta. Elämä on haaste, joka tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia oppimiseen, kehittymiseen ja arvostamiseen. Kuten Hoivan arvoiset -kirjassa mainitaan: ”Vaivaisuudessa ei ole mitään vikaa. Vaivaisuus ei ole asia, jota pitäisi hävetä tai josta tulisi pyristellä eroon.”

Yhteiskunnan vastuu vanhusten hoivassa

Huutolaisuus on jättänyt syvät jäljet historiaan. Huutolaisuus oli Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvun alusta 1900-luvun alkuvuosikymmenille saakka voimassa ollut järjestelmä, jossa kunta luovutti huutokauppaa muistuttavassa tilaisuudessa elatusta vailla olleen lapsen vähiten rahaa vaatineelle perheelle tai henkilölle. Myös vanhuksia, sairaita ja kehitysvammaisia saatettiin myydä huutolaisina. Huutolaiset joutuivat usein raatamaan talon töissä orjuuden kaltaisissa olosuhteissa, ja heitä saatettiin kohdella julmasti ja pahoinpidellä. Heitteillejätöllä puolestaan tarkoitetaan tilannetta, jossa yksilö tai yhteiskunta laiminlyö hoivan ja huolenpidon velvollisuuden. Vaikka huutolaisuus ja heitteillejättö ovat kaksi erilaista ilmiötä, niillä on yhteys yhteiskunnan huolenpidon puutteeseen.

Nykyisin korostetaan henkilökohtaista vastuuta ja aktiivisuutta hoivapolitiikassa, joka voi johtaa heikoimpien ja hauraimpien heitteillejättöön. Monet ikääntyvät ihmiset kokevat heitteillejättöä, kun hoivapalvelut eivät aina vastaa heidän tarpeitaan. Tämä huolestuttava ilmiö korostaa, kuinka tärkeää on tarkastella hoivan arvoa yhteiskunnassa. Se, että vaivaisuutta ei tunnisteta, ei tarkoita sitä, että vaivaisuus katoaa. Kysymys kuuluu, kenen pitäisi hoitaa, hoivata ja kantaa vastuu? Ei voida edellyttää, että yksilöt itse tai heidän omaisensa yksin tekisivät sen. Rakenteita tulisi uudistaa vaivaisuuden ehdoilla. Ihmiset elävät omaa arkeaan vanheten, mutta eriarvoisina riippuen siitä, mitkä ovat heidän taloudelliset ja sosiaaliset resurssinsa. Nyt, kun hyvinvointivaltion rakenteita puretaan kiihtyvällä tahdilla, ja hoivaan ja huolenpitoon ei taata riittäviä resursseja, vaarana on vanhusten heitteillejättö. Vaikka emme vielä osaa kuvitella Suomessa vanhuksia jätettävän kadulle heitteille, valitettavasti vanhusten hylkääminen ja heitteillejättö eivät ole täysin utopiaa.

Kotihoidon resursseja on tiukennettu, ja kotihoidon työntekijöillä on liian vähän aikaa asiakkaan kohtaamiseen, hoidon suunnitteluun, ohjaukseen ja seurantaan. Tämä vaikuttaa asiakkaiden hoivan laatuun ja turvallisuuteen sekä työntekijöiden hyvinvointiin. Valitettavasti myöskään lääketieteellinen hoito ja seuranta eivät aina toteudu asianmukaisesti. Vastuuta on sysätty yksilölle itselleen, ja vanhuksella ei välttämättä ole tarvittavia tietoteknisiä taitoja tai kommunikaatiossa voi olla haasteita, kuten muistisairailla. Heidän voi olla vaikea itse huolehtia lääkärissä käynneistä, lääkityksistä ja sairauksien seurannasta.

Omaisilla on aina ollut tärkeä rooli hoivaamisessa. Suomessa ei ole lakiin perustuvaa omaisten välistä hoitovastuuta, lukuun ottamatta vastuuta alaikäisistä lapsista. Läheisten antama hoiva on kuitenkin laajin ja keskeisin vanhusten hoivan muoto. Naiset edelleen kantavat merkittävän osan hoivavastuusta. Hoivapolitiikan rakenteiden muutokset ovat purkaneet laitoshoitoa ja lisänneet omaisten kotona antamaa hoivaa. Omaishoiva on kunnille (nykyisin sote-alueille) edullista, ja siihen halutaan panostaa. Rahallisen tuen lisäksi omaishoitajat tarvitsevat työnajan suunnittelua (vapaapäiviä), sijaishoitopalvelua ja kotiapua. Lisäksi omaishoitajien tukemiseksi tarvitaan vertaistukiryhmiä, psykologista tukea ja koulutusta. Tietoisuuden lisääminen omaishoitajien roolista sekä teknologisten ratkaisujen hyödyntäminen voivat keventää omaishoitajien taakkaa ja parantaa heidän elämänlaatuaan.

Hoivatyö on Suomessa mielletty naisten tehtäväksi, mikä juontaa juurensa pitkälti yhteiskunnallisista ja kulttuurisista normeista, jotka ovat ohjanneet naisia perheen ja kotitalouden hoivavastuuseen. Tämä sukupuolittuneisuus näkyy edelleen hoiva-alalla, jossa suurin osa työntekijöistä on naisia. Naisvaltaisia ammatteja ei ole arvostettu samalla lailla kuin miesvaltaisia ammatteja, ja tämä näkyy alhaisina palkkoina ja vähäisinä uramahdollisuuksina. Hoivatyö on henkisesti ja fyysisesti kuormittavaa, ja se voi johtaa työuupumukseen. Huono palkka ja arvostuksen puute heikentävät motivaatiota ja sitoutumista työhön, ja tämä heijastuu negatiivisesti hoivan laatuun. Työntekijöiden motivaation ja sitoutuneisuuden parantaminen edellyttää laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Palkkauksen ja työolojen tulee parantua, ja resursseja lisätä, jotta hoivatyön arvostus nousisi. Hoivatyöntekijöiden kuunteleminen ja heidän vaikutusmahdollisuuksiensa lisääminen myös auttaa luomaan työympäristön, jossa työntekijät tuntevat itsensä arvostetuiksi ja motivoituneiksi.

Vanhusten hoivassa tulevaisuuden näkymät vaihtelevat, mutta nykyiset haasteet, kuten resurssien puute ja palveluiden hajanaisuus, luovat epävarmuutta. Hoivapoliittisten päätösten tulisi painottaa ennaltaehkäisyä ja laadukasta hoitoa, jotta ikääntyville voidaan taata arvokas ja turvallinen elämä. Teoksessa "Hoivan arvoiset" korostuu, kuinka hoivalla on syvällinen merkitys niin yksilöiden kuin yhteiskunnan hyvinvoinnille. Tulevaisuudessa on tärkeää kehittää hoivakulttuuria, joka kunnioittaa ja arvostaa vanhusten elämää, jotta he eivät jää yksin ja heitteille. Tämä vaatii laajempaa keskustelua ja yhteiskunnallista sitoutumista, jotta voimme varmistaa, että jokaisella on oikeus hyvään hoivaan, riippumatta heidän elämäntilanteestaan. Kirjassa mainitaan: "Kuolevaisuuden sekä vaivaisen vanhuuden tunnistaminen, tunnustaminen, salliminen ja hyväksyminen ovat lähtökohtia eettisesti kestävälle vanhushoivalle."

Verrattaessa huutolaisuuden aikaa nykyisyyteen herää kysymys, kuinka pitkälle olemme todella päässeet. Vaikka huutolaisuuden kaltaiset julmat käytännöt ovat historiaa, nyky-yhteiskunta ei ole vielä onnistunut turvaamaan haavoittuvimpien kansalaisten ihmisarvoista elämää. Vanhusten hoidon ongelmat kertovat paljon yhteiskunnan arvoista ja prioriteeteista. Resurssien vähentäminen ja hoivan vastuun siirtäminen yksilölle itselleen lisää riskiä syrjäytymiselle ja inhimillisen kärsimyksen lisääntymiselle. Meidän on pohdittava, millaista yhteiskuntaa haluamme rakentaa ja millaisena haluamme nähdä oman tulevaisuutemme vanhoina. Hoivan arvostaminen ja siihen panostaminen ovat merkkejä sivistyneestä ja oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta, jossa ketään ei jätetä heitteille.

Yhteenveto

Hoiva ja siihen tarvittava aika ovat luonteeltaan muuttuvia ja yllätyksellisiä, mikä vaatii joustavuutta ja resursseja, joita nykyinen järjestelmä ei aina pysty tarjoamaan. Hoiva on monimuotoista ja inhimillistä toimintaa, joka ulottuu välittämisestä ja emotionaalisesta tuesta fyysiseen ja käytännön avunantoon. Se sisältää läsnäoloa, puhetta, kuuntelemista ja vuorovaikutusta, mutta myös fyysisen kosketuksen, kuten nostamisen, taluttamisen ja avustamisen. Näihin toimiin voi sisältyä tilanteita, joissa on toimittava hoidettavan tahtoa vastaan, terveyden tai turvallisuuden vuoksi. Hoiva on siis kokonaisvaltainen prosessi, jossa yhdistyvät empaattinen välittäminen ja konkreettiset toimenpiteet. Vanhusten hoidon laadun keskeisiä ulottuvuuksia ovat läsnäolo, kiireetön keskustelu ja toisen toiveiden kunnioittaminen. Nämä tekijät varmistavat, että hoiva on inhimillistä ja yksilön tarpeet huomioivaa. Tämä moninaisuus tekee hoivasta sekä haastavaa että elintärkeää, ja se vaatii herkkyyttä ja ammattitaitoa hoivaajalta.

Vanhuspalvelulain tarkoituksena on muun muassa ”parantaa iäkkään henkilön mahdollisuutta saada laadukkaita sosiaali- ja terveyspalveluja sekä ohjausta muiden tarjolla olevien palvelujen käyttöön yksilöllisten tarpeittensa mukaisesti ja riittävän ajoissa silloin, kun hänen heikentynyt toimintakykynsä sitä edellyttää” (Finlex). Kuitenkaan vanhuspalvelulaki ei tarkasti määrittele, mitä laadukas ja hyvä hoito on ja miten se saavutetaan. Lain tarkoitus on iäkkäiden henkilöiden oikeus laadukkaisiin sosiaali- ja terveyspalveluihin, mutta se jättää paljon tilaa tulkinnoille ja käytännön sovelluksille. Laadukkaan hoidon määrittelemättömyys johtaa siihen, että hoidon taso voi vaihdella eri palveluntarjoajien ja alueiden välillä. Ilman selkeitä standardeja ja määritelmiä on vaikea arvioida, milloin hoito on laadukasta ja milloin ei. Tämä voi aiheuttaa epävarmuutta sekä hoivatyöntekijöille että vanhuksille ja heidän omaisilleen.

Kun hoivapalveluiden resurssit mitoitetaan omatoimisten vanhusten mukaan, miten käy heidän, jotka tarvitsevat enemmän apua? Tämä voi johtaa siihen, että asiakaslähtöisyys ja yksilön tarpeisiin vastaaminen jäävät tehokkuuden, järjestelmällisyyden ja säännösten jalkoihin. Hoiva ja siihen tarvittava aika ovat luonteeltaan muuttuvia ja yllätyksellisiä, mikä vaatii joustavuutta ja resursseja, joita nykyinen järjestelmä ei aina pysty tarjoamaan. Hyvän laadun saavuttaminen edellyttää selkeitä kriteerejä ja ohjeistuksia, jotka ohjaavat hoitohenkilökunnan toimintaa. Lisäksi laadukas hoito vaatii resursseja, kuten hyvää hoitohenkilökuntaa, koulutusta sekä asianmukaisia työvälineitä. Hoitajien työolojen parantaminen ja heidän työn arvostuksen nostaminen ovat keskeisiä tekijöitä, jotka vaikuttavat suoraan hoidon laatuun. Jotta Suomessa saavutetaan yhdenmukainen ja laadukas vanhustenhoito, tarvitaan vahvaa poliittista tahtoa ja yhteiskunnallista sitoutumista. Tämä tarkoittaa resurssien kohdentamista hoivatyöhön, hoitajien palkkojen ja työolojen parantamista sekä valtakunnallisten hoidon laatustandardien luomista. Yhteiskunnan tulee arvostaa vanhustenhoitoa sekä lisätä tietoisuutta sen merkityksestä. Yhteiskunnan tulisi kannustaa perheitä, vapaaehtoisia ja ammattilaisia osallistumaan vanhusten hyvinvoinnin parantamiseen. Laadukas vanhustenhoito saavutetaan, kun yhteiskunta, päättäjät ja yksilöt sitoutuvat yhdessä kehittämään ja ylläpitämään inhimillistä ja korkeatasoista hoivaa.

Lähteet

Hoppania, H-K., Karsio, O., Näre, L., Olakivi, A., Sointu, L., & Vaittinen, T. (2016). Hoivan arvoiset: Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus.